Olen pohtinut paljon valokuvauksen merkitystä itselleni ja sitä, miksi työskentelen omissa kuvaprojekteissani juuri niin kuin työskentelen. Muutamista lukemistani kirjoista olen löytänyt ajatuksia, jotka ovat auttaneet ymmärtämään omaa tekemistäni, vahvistaneet käsityksiäni ja antaneet sille myös aivan uusia merkityksiä. Halusin kirjoittaa nämä ajatukset ylös itselleni ja toki myös niille, jotka saattaisivat sivuilleni eksyä.
Kirjat, joiden ajatuksiin tässä kirjoituksessa palaan, ovat John Bergerin Understanding a Photograph, John Bergerin ja Jean Mohrin Another Way of Telling, Susan Sontagin Valokuvauksesta, Rick Rubinin Luovuus ja olemisen taito sekä Steven Pressfieldin The War of Art.
Muistin jumalattaren palveluksessa
Bergerin esseessä Stories tykästyin tarinaan siitä, miten antiikin kreikan mytologian kertomuksen mukaan Zeus ja Mnemosyne, muistin jumalatar saavat yhdeksän lasta, muusat. Näin siis taiteiden muusat, jotka auttavat ihmisiä ilmaisemaan kokemuksiaan ja jäsentämään maailmaa ovat syntynnet muistista. Toisin päin ja hiukan jyrkemmin sanottuna muisti on kaikkien taiteiden äiti.
Berger yhdistää tämän valokuvaukseen siten, että valokuvaus toimii hetken tallentajana. Se ei toimi kuin muisti vaan ennemminkin ottaa ajan virrasta yhden hetken ja pysäyttää sen myöhempää tarkastelua varten. Näin tehdessään valokuvaaja työskentelee suoraan muistin jumalattarelle. Siten valokuvaajalla on jumalainen vastuu ja valta päättää mitä ajastamme tullaan muistamaan. Valokuvauksen muusa on siis itse muistin jumalatar Mnemosyne, muiden muusien äiti.
Edelliseen ajatukseen yhdistyy Susan Sontagin kirjassa oleva kohta Henry Peach Robinsonin ajatuksista, ja siitä syntyvä idea, että valokuvaus on taidetta koska sillä on kyky valehdella. Valokuvaaja käyttää siis edelliset kaksi yhdistäen jumalallista valtaa, ja hänellä on kyky käyttää sitä myös ”väärin” tai ainakin omiin tarkoituksiinsa valehtelemalla näyttäen vain haluamansa ajan virrasta.
Valokuva luonteeltaan valehtelee aina. Se ei voi näyttää koko ajan virtaa vaan rajoittuu tarkastelemaan tapahtuvaa yhdestä kuvakulmasta. Tämän lisäksi valokuvaajan (tekniset) valinnat määrittävät millaisena tämä kuvakulma tallennetaan. Vaikka valokuva valehtelee aina, niin silti me ihmiset olemme tottuneet pitämään valokuvaa totuutena tai ainakin välähdyksenä siitä. ”Kuva tai sitä ei tapahtunut”.
Historia tulee muistamaan meidät, valokuvat päättävät millaisina.
Valokuvan pitää kestää aikaa
Kuvaan perhettäni, lapsiani, heidän harrastuksiaan ja arkea taiteen (tai ainakin tarkoituksellisen taiteen) sekä toimeksiantojen ulkopuolella. Se ei kuitenkaan vähennä tekemiseni merkitystä. Työskentelen silti muistin jumalattarelle.
Minulle digitaalinen kuva on vasta kuin negatiivi, raaka-ainetta valokuville, joka säilyy huonosti. Suuri osa näistä aikamme ”tavallisista” kuvista katoaa bittiavaruuteen. Tästä hetkestä sadan vuoden kuluttua kovalevyt ovat hajonneet tai niiden lukemiseen tarvittavia laitteita ei ole vapaasti saatavilla. Kuvasovelluksissa, kuten Apple Kuvissa, tai vaikka pilvitallennustilassa olevat kuvat unohtuvat, kun niiden käyttäjien tunnukset ja salasanat kuolevat heidän mukanaan.
Silti 1800-luvun lopulla kuvatut lasilevyt tai vaikka oman lapsuuteni aikana 90-luvulla otetut kuvat säilyvät paperisina ja negatiiveina vielä 100 vuotta. Niiden uhkana on vain suora auringonpaiste tai se, että joku viskaa ne roskiin.
Koska muistan vastuuni Mnemosynelle vedostan kuvani paperille tai teetän niistä fyysiset paperikuvat. Näin niillä on mahdollisuus säilyä pitkälle tulevaisuuteen. Siten mielessäni valokuvateos on syntynyt vasta kun se on saanut fyysisen olomuodon bittien sijaan. Kuvistani voi olla montaa mieltä, mutta pyrin objektiivisestikkin tarkastellen tekemään teokset siten, että ne kestävät aikaa ja säilyvät pitkään. Happovapaat paperit, parhaat musteet säilyvyyden kannalta pigmenttivedoksissa, uv säteilyä suodattavat lasit ja vahvat käsitellyt mäntykehykset pitämään kaiken kasassa varmistavat ja suojaavat muistin palasta ajan hampaalta.
Vastaavasti analogisessa prosessissa pyrin pimiötyöskentelyssäni samaan. Tosin juuri nyt tekstiä kirjoittaessa tiedän taitojeni tätä jonkin verran rajoittavan. Silti kuvien käsitteleminen seleenillä, huolellinen pesu ja varovainen käsittely antavat teoksille mahdollisuuden säilyä sen sata vuotta jossei kahta myös hopeagelatiinivedoksena.
Ilmesty paikalle ja tee työsi
Steven Pressfield kuvailee kirjassaan War of Art ihmisen kehittymisen ja tekemisen esteenä juonittelevaa ”Resistancea”. Kirjassa on aika korkealentoista tekstiä omaan makuuni monessa kohtaa, mutta ydinajatuksia omaksuin vähintään kaksi. Kirjan luettuani ymmärrän nyt tämän Resistancen koko ajan tekevän kiusaa tavoitteilleni mielessäni. Se luo epäilyksen varjoa tekemiseeni. Kun tiedostin sen sain rohkeutta taistella Resistancea vastaan kirjoittamalla esimerkiksi tämän tekstin. Lisäksi uskallan ääneen sanoa olevani valokuvataiteilija.
Toisena ydinajatuksena Pressfieldiltä, jonka voin allekirjoittaa, on: tee työsi, ilmesty paikalle. Kun teet jotain mihin koet suurta paloa, jopa tarkoitusta, on asioilla tapana järjestyä. Polku avautuu eteesi ja onnekaiden sattumuksien kautta pääset tavoiteltuihin tai silloin tällöin odottamattomiin, mutta hyviin lopputuloksiin.
Tämä kaikki kuitenkin edellyttää, että teet duunisi, olet paikalla ja olet läsnä. Saman voisi sanoa hiukan vähemmän dramaattisesti tuntemattoman golffarin sanoin: ”Harjoiteltuani tuurini parani merkittävästi”. Prsessfield entisenä merijalkaväen sotilaana komppaisi varmasti Urho Kaleva Kekkosta hänen kuuluisassa lainauksessaan: ”Kaikki syyt, jotka estävät harjoittelun ovat tekosyitä.” Harjoittelu sanan voisi korvata tässä yhteydessä taiteen tekemisellä.
Lyhyesti Pressfieldin ydinsanoma, joka puhuttelee minua on: tee säännöllisesti ja ahkerasti äläkä hyväksy tekosyitä jotka ”oikeuttaisivat” tekemättömyytesi. Tästä ajatuksesta pääsemme aasinsillalla Rick Rubiniin ja hänen kirjaansa Luovuus ja olemisen taito.
Miten kuvaprojektini syntyvät ja valmistuvat
Rubin esittelee neljä taiteen tekemisen vaihetta. Siemenvaiheen, kokeiluvaiheen, muotoiluvaiheen ja viimeistelyvaiheen. Hän avaa siemenvaihetta kutakuinkin näin: Tässä vaiheessa ideoiden ja inspiraation lähteiden kerääminen tapahtuu avoimin mielin ja ilman ennakkoluuloja. Rubin vertaa alkuideoita siemeniin, joita kerätään ympäristöstä talteen arvottamatta niitä vielä keskenään. Havahduin kirjaa lukiessani toimivani tismalleen samalla tavalla. Minulla saattaa olla jokin tekniikka, säännöstö tai vaikkapa alue missä tai miten kuvaan. Kerään ajanvirran osia avoimin mielin noudattamalla asettamaani ohjetta tai viitekehystä.
Seuraavassa, kokeiluvaiheessa testaan saamieni kuvien potentiaalia. Tässä vaiheessa luon sivuilleni kuvaprojektin ja teen kuvista ensimmäisen gallerian mutta jatkan kuvien ottamista. Alan seuraamaan mitä kamerallani itse asiassa havaitsen. Olen avoin merkityksille ja tarinalle. En koita ohjata väkisin kuvia tai projektia mihinkään tiettyyn suuntaan vaan annan ennemmin kuvien ohjata minua.
Muotoiluvaiheessa alan tekemään tietoisia valintoja, karsia ylimääräistä ja rakentaa teokselle selkeää muotoa ja tarinaa. Hion projektia kriittisemmällä silmällä ja karsin ylimääräisiä kuvia, jotka eivät mielestäni projektiin kuulu. Saatan välillä siirtyä takaisin kokeiluvaiheeseen kuvaamalla lisää. Tämän vastapainona saatan ottaa tarkasteluun vain olennaisimmat kuvat; karsin kaiken ylimääräisen pois, jotta löydän projektin ytimen. Ytimen ympärille alan taas keräämään sitä tukevia kuvia. Tässä vaiheessa viimeistään kuvat alkavat saamaan fyysisen muodon vedosten myötä.
Viimeisessä vaiheessa viimeistelen projektin joksikin konkreettiseksi ”tuotteeksi” kuten näyttelyksi, valokuvakirjaksi tai vaikka videoksi. Vähintään rivien välistä huomaat, jos luit tänne saakka, että hyvin harvoin yksittäiset kuvani merkitsevät itselleni muuta kuin visuaalisesti kaunista teosta. Toki tähän on poikkeuksia ja jokainen kuva on pala ajan virrasta ja siten tärkeä. Minulle omassa työssäni merkitys ja varsinainen valokuvataide muodostuu kuvasarjoista. Kun siis puhun Rubinin taiteen tekemisen vaiheista tarkoitan omassa työssäni kuvasarjojen valintaa ja editointia en välttämättä yksittäisen kuvan ottamista ja sen käsittelyä.
Alussa mainitsemani kirjat auttoivat minua kokoamaan ajatuksiani ja ymmärtämään omaa tekemistäni paremmin. Bergerin ja Sontagin ajatuksista löysin tekemiselleni kokonaan uusia merkityksiä ja ehkä osittaisen selityksen sille, miksi koen niin suurta paloa valokuvaamiseen. Pressfieldin ja Rubinin kirjat taas auttoivat ymmärtämään, miksi työskentelen juuri niin kuin työskentelen.
Lukeminen kannattaa aina. Näköjään myös kirjoittaminen. Tämän kirjoitettuani tekemiseni kutsuminen valokuvataiteeksi ei tunnu enää ollenkaan kummalliselta.